Tervehdys. Tässä lyhyenläntä reissukertomus eloni rankimmista urheilusuorituksesta.
Saavuin hyvissä ajoin, pari päivää aikaisemmin, Nuorgamiin viettämään aikaa ja lepäilemään, syömään ja rauhoittumaan ennen varsinaista suoritusta. Ja hyvin siinä onnistuinkin suurempia jännittelemättä. Parin hyvin nukutun yön jäljiltä huomasin istuvani pyörän satulassa lähtö kaaren alle lauantai aamuna klo:07:00 - Kaldoaivin elämään kutsu oli voimakas, vastustamaton.
Lähtömerkistä radalle. Reitti alkaa rivakalla nousulla kohti Pulmankijärveä ja osan tunkkasin enkä lähtenyt sen enempiä repimään. Tavoitteeni tälle päivälle olisi kumminkin vain itseni voittaminen - päästä 130km polkemaan hymyissä suin, annetussa ajassa, maaliin saakka.
Tämä ei jäisi päivän viimeiseksi ylämäessä mutta tuttu mantra alkoi silti pyörimään takaraivossa: ”jokaisen ylämäen jälkeen tulee alamäki”. Ja näin se oli tälläkin kertaa kun parta viimasta viuhuen sain lasketella asfalttitietä alas Pulmankijärvelle. Samalla valmistautuen erämaan syleilyyn - sillä tiesin tämän helppouden loppuvan aivan kohta kun reitti kääntyy kohti seikkailua, kivisiä mönkijä uria, soita ja vesistöjen ylityksiä.
Jonkinlainen käsitys minulla oli entuudestaan tästä kun viime syksynä tein kaverini kanssa Bikepacking retken Kaldoaivin 85 km lenkille. Mutta silti se tuli hieman yllätyksenä kuinka teknistä, kivikkoista ja märkää reitti pääasiassa oli.
Mahtavan ilman, noin +15C asteen ja aurinkoisen kelin saattelemana etenin ensimmäiselle huollolle hyvillä energioilla. Siinä sipsejä natustellessa kävi ilmi, että olin jo tässä vaiheessa aivan koko jengin häntäpäässä. Tämä tuli itselle vähän yllätyksenä ja laski nadisti mielialaa. Ja kun selvisi, että seuraavalle huollolle ei enään niin hirveästi jäisikään aikaa niin selvisi, että ei tästä ihan huvi ajelu tulisikaan. Sen verran pitää kelloa vastaan ajaa kumminkin että saa seuraavatkin huollosta jatkaa eteenpäin.
Ja takaisin satulaan. Matka jatkui läpi erämaan vaihtelevien ja haastavien polkujen ja mitä upeimpien maisemien. Erään kanssa konkeloitsijat kanssa juteltiin paljon ja edettiin samaan tahtiin välillä ohitellen toisiamme, siinä samalla ajatuksia ja kuulumisia vaihdellen. Tämä piristi omaa mieltä, etten tehnytkään retkeä yksin - ja sain myös rohkaisua että jos tämä keskivauhti pidetään niin ehditään hyvin myös seuraavalta huollolta viimeiselle asti.
Erämaa ei anna mitään ilmaiseksi. Se on pirun totta se. Ei ole hetkeäkään että voisit rauhakseen lasketella menemään tai leppoisasti rullailla. Aina on ylämäki tai alamäki. On kiviä tai ihan helvetisti kiviä. On polkuja tai niitä ei ole laisin. On kilometritolkulla suota ja useita vesistöjen ylityksiä missä ei sukka kuivana pysy.
Viimeiselle huollolle pääsin vielä ihan hyvässä hapessa. Ja kun sain tietää että matkani jatkuu niin ehkä sitä vähän mieli antoi myöten alkaa laiskottelemaan ja viimeisistä 18km tuli todella rankat. Kämmenen olivat vaivanneet koko päivän ja nyt niihin alkoi oikein sattumaan, alamäkiä en oikein voinut laskea ollenkaan vaan hissukseen tulin nekin alas jarrut vinkuen.
Mutta kuten oli tavoitteeni, niin hymyissä suin maaliin tulin. Viimeisenä - joka oli itselleni voitto.
Summasummarum:
Jep jep - rankka lenkki mutta tulihan tehtyä. Tästä muodostui eloni rankin urheilu suoritus vaikka otetaan mukaan puolikas triathlon jonka muutama vuosi takaperin suoritin Turkusessa. Pitkä ja elämyksellinen päivä joka ei aivan koko aikaa silkkaa nautintoa ollut. Tekemistä riitti ja ilman kerrassaan upeita huoltopisteitä - jonne kisaaja otettiin tuttavallisesti vastaan. Tarjottiin eväät, juteltiin ja pidettiin kisasta, CUT OFF ajoista kärryillä sekä muutenkin hyvänä.
Kolme huoltopistettä.
HUOLTO1 Guorboaivi n. 36km kohdalla,
HUOLTO2 Mieraslompolo n. 76km kohdalla
HUOLTO3 Skalluvaara n. 112km kohdalla.
CUT OFF ajat: Guorboaivi klo 11, Mieraslompolo klo 16:00 ja Skalluvaara klo 20.30.
Varusteet:
Itselläni oli päällä pitkät vedenkestävät sukat, ohuet trikoot, bibs shortsit ja shortsit. Kelin merinovillaa pitkä + lyhyt hihainen ja ohut tuulitakki - joka olikin ainut minkä kanssa sain veivata edes takaisin lämmön säätelemiseksi.
”Sapuska”
Omaa energiaa oli mukana NOSHT - vauhtikarkkien ja muutaman Snickersin muodossa. Vauhtikarkkeja napsin ”koko ajan” suoraan ohjaustangon pussita. Snickersit jätin 100km kohdilla palkinnoksi. Olisi ehkä pitänyt odottaa maaliin asti 😉
Jotta semmoin retki jota ei voi kuin suositella kaikille kynnelle kykeneville - sillä maailman pohjoisin ultra tapahtuma ei kyllä jätä kethään kylmäksi. Ja jos tuo 130km tuntuu liian hurjalta niin muista toki, että siellä on 85km lenkura myös. Ja jos ihan pöhkönä haluat kurvailla tunturissa niin voit ajaa peräkkäisinä päivinä molemmat.